Kerrotaanpa tarina siitä kun äiti vei pikkuemännän takapihan viidakkoon retkelle. Ajankohtana aamu ennen kahdeksaa kun pikkuemäntä on jo ihan virkeä ja täynnä virtaa ja äiti, noh, kutakuinkin hereillä.
Voi vitsi miten kivaa täällä on. Omenat kasvaa ja kaikkialla on jotain katseltavaa ja maisteltavaa. Ja toi äitin kamera, mä niin tykkään hymyillä sille.
Mutta mitä ihmettä? "Voevoevoevoe" sanon minä. Herneet ja porkkanat rehottaa niin että tuolle penkille on kyllä tehtävä jotain ja äkkiä. Se onkin minun mottoni nykyään, kaiken on tapahduttava nopeasti mielummin heti. Ja siitä kuuluu myös kovaäänisesti ilmoittaa.
Joten ei muuta kun mars matkaan. Kaikki hommatko täällä pitää hoitaa itse vähän niinkuin toi yläkertaan kiipeäminenkin nykyään. Hyvä että alaspäin saan enää hissikyydin jonkun sylissä.
Nonni, nyt näitä porkkanoita. Mummit nää harventi joskus ajat sitten, mut vielä olis tekemistä. Mulla on semmonen taktiikka että oon ihan hiljaa sillon kun teen semmosia hommia mistä aikuiset ei saa päästä jyvälle joten tässäkin mä voisin tän harventamisen sijasta vähän maistella vaikka näitä naatteja ja...
Ai mitä, joo on multa ihan hyvää niinkun on pikkukivet, lehdet ja kaikki muukin mikä eteen tulee. Mä voin niinku syödä kaiken, paitsi että äiti on välillä ovela ja laittaa mulle ulkona tutin suuhun ni en tajuu syödä ihan kaikkea.
Eiköhän tää ollu tässä. Mulle tuli nyt äkillinen kiire tehdä kaikkea muuta. Kun maailmassa on niin paljon jännää ni pitää ehtiä kaikki tutkia ja kokeilla. Sisälle voiskin lähteä kun ei tässä ylipitkässä nurmikossa voi oikein treenata tota seisomista. mä kun osaan jo olla muutaman sekunnin ilman tukea pystyssä jos vaan olosuhteet on sopivat. Joten morjens!
